minne katosi päivät

Huomenna vaihtuu elokuuksi

mutta ei ilman tätä

kun olin päivän haltijatar

Oon viivytellyt tän postauksen kanssa pari kuukautta. En oikeen tiiä mitä sanoa. En löydä ylistyssanoja kuulostamatta kliseiseltä, enkä mitään rennon hauskaa lyömättä koko juttua vitsiksi. Joka tapauksessa sinne meni viimenen kevätnäytös tässä ryhmässä, ja tällä kertaa oikeesti viimenen. Toi ajatus ja nää kuvat nostaa palan kurkkuun, mutta myös hymyn huulille. Kuinka paljon rakkautta voi "harrastus" antaa. Näytöksen ideana oli siis Prinsessa Ruususen herääminen, ja mä olin yksi hyvistä haltijattarista. Kärkitossuilla. Käsittämätöntä. Aikaa ja hermoja ei tarjoiltu hopeavadilla. Oman epäuskon ja sinnikkyyden taistelun tulos nähtiin lavalla, ja oon suhteellisen tyytyväinen. En muista enää millasta oli olla tanssimatta näiden ihmisten kanssa. Oon vaan niin haikeen kiitollinen siitä että muhun on uskottu ja mistä kaikesta muusta.

tanhuan kanssasi illoin

Niin paljon ajatuksia, niin vähän sanottavaa. Aurinko paistaa sopivasta raosta kasvoille, mä suljen silmät. Kun mä avaan silmät ja hetki ei katoa, se on paras tunne ja mua hymyilyttää. Rakastuin uudestaan Bon Iveriin ja lonkkailuun. Hetkittäin musta tuntuu että kattelen mun elämää ulkopuolelta ja mietin, tapahtuuko tää kaikki mulle, niin hyvässä kun pahassa - mutta enemmän hyvässä. Elämä on ironista. Ja palkitsevaa.

cherish this moment, cherish this breath

Xavier Rudd - Follow The Sun

Mökkeilyä Keski-Suomen maisemissa, kelit helli sopivasti muun muassa 8km kävelyreissua jossa ei eksymisiltä selvitty, soutumatkaa lähimpään muurahaisten valtaamaan saareen ja aamupalaa laiturilla. Pienenä mä suunnittelin muuttavani isona meidän mökille, ostavani lehmiä ja hevosia laitumelle. Hakisin kesäaamuisin tuoreita marjoja puuroon ja talvella lämmittäisin puu-uunia. Oon mä ehkä nykyään liian kaupunkilaistunut moiseen, mutta en ikinä aio luopua ajatuksen tasolla tosta ideasta.

kun unelmat muodostuu

En muista koska viimeksi olis ollut niin hyvä fiilis, kun melkein kuukauden tauon jälkeen astelin balettitangon viereen, ison peilin eteen meidän reenisalien kaiuttimien alle. Ensi syksynä jatketaan vielä jälleen yksi vuosi lisää. Postiin kolahti kirje, että mut on hyväksytty ammatillisiin opintoihin valmentavaan ryhmään. Toi paikka on mulle verta, hikeä ja kyyneliä, ystäviä, kannustusta siihen mihin en ite uskois pystyväni, jalkojen palauttamista maan pinnalle, hymyä ja naurua, haaveita ja tavoitteita. Näiden salien seinistä, tangoista ja lattioiden naarmuista on ehtinyt tuleen tuttuja 14 vuoden aikana. Mua hirvittää vähän, että syksyllä pukkarissa odottaa joukko outoja naamoja, mutta opettelen luottamaan siihen että muutokset on hyvästä.